Olen viime aikoina kuullut sananparren “digitalisaatio muuttaa kaiken” niin monta kertaa, että uskoisin sen olevan nykyaikamme mantra. Jumala on suuri. Digitalisaatio muuttaa kaiken. Tätä virttä hokevat aikamme keskeiset digishamaanit ja elektroevankelistat. Mielenkiintoisena sivukommenttina kannattaa lukea kollegani Hannu Ripatin mainio kirjoitus, jossa hän pohtii mitä digitalisoituminen ei muuta.
Mutta mietitään hetki, miten digitalisaatio oikeasti näkyy ympäröivässä maailmassamme. Suomen uuden vientiteollisuuden virta lasketaan biteissä, ja Rovion sekä Supercellin kaltaiset mobiilipelifirmat edustavat aikamme uutta Nokiaa. Kaikki uutisotsikot, keskustelupalstat ja oppikirjaesimerkit kertovat mobiilisovelluksista ja ohjelmistoista, jotka ovat uuden aikamme airuita. Tässäkö tämä siis oli? Koko tietoinen elämämme siirtyy iPhonen näytölle?
Digitalisaation tarkoitus on helpottaa ja sujuvoittaa elämää. Usein tämä tapahtuu niin, että näkyvästä tehdään näkymätöntä. Taksimatka pitäisi maksaa, paitsi että se hoitui jo Uber-sovelluksen kautta. Kirjahyllyni on tyhjä, paitsi että Mika Waltarin kootut teokset löytyvätkin Kindlestäni. Nämä ovat esimerkkejä hienoista ja toimivista palveluista, mutta katseemme rajoittuu usein vain tähän kapeaan segmenttiin.
Yksi palvelumuotoilun keskeisistä lopputulemista on näkymättömän näkyväksi tekeminen. Kun jostain asiasta, tai tietystä käyttäytymisestä aiheutuvasta seurauksesta tehdään näkyvä, on sillä suora vaikutus meihin. Näkymättömän näkyväksi tekeminen voikin usein manifestoitua johonkin konkreettiseen, fyysiseen esineeseen. Usein tämä voi tarkoittaa asioiden ja käytäntöjen juurille paluuta. Ei katsotakaan eteenpäin, mobiilimaailman tulevaisuuteen, vaan menneisyyteen, meidän analogisiin käytäntöihin. Tässä digitalisaatiolla, sensoroinnilla ja mittaamisella onkin suuret mahdollisuudet, jotka ulottuvat meidän henkilökohtaisen mukavuuden sfäärien ulkopuolelle, aina yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen saakka.
Otetaan konkreettinen esimerkki. Lapsuudenkodissani, viiden hengen taloudessa, veden kulutus pysyi aisoissa yksinkertaisesta syystä. Kun lämminvesivaraaja tyhjeni, suihkuvesi kylmeni nopeasti, kertoen meille hyvin selkeästi, että nyt on suihkutettu tarpeeksi tälle päivälle. Nykyään asun kerrostalossa, jossa lämmintä vettä tulee hanasta maailman loppuun asti, enkä minä saa minkäänlaista palautetta tai tietoa omasta veden kulutuksestani. Ensimmäinen ratkaisu tähän olisi mobiilisovellus, mutta olennaista ihmisen käyttäytymisen ymmärtämisessä on se, että harva meistä jaksaisi hirveän pitkään tarkkailla kulutusraportteja puhelimesta tai verkkopalvelusta. Tämän palautteen voisi toteuttaa toisin, tehokkaammin ja yksinkertaisemmin. Yksinkertaisimmillaan tämä voisi toimia niin, että kun tietty kulutusraja on täyttynyt, alkaa veden lämpötila laskemaan, joskin vain muutamalla asteella. Toinen, vähemmän tuskallinen vaihtoehto voisi olla, että veden paine tippuu. Tilastojen seuraaminen on toki arvokasta, mutta nämä ovat esimerkkejä palautteesta, joka tulee minulle suoraan ilman välikäsiä. Nämä mahdollisuudet ulottuvat myös sähkönkulutukseen, jätelajitteluun ja ties mihin muuhun. Esineiden internet mahdollistaa mittaamisen, analysoinnin ja palautteen antamisen meille suoraan siinä ympäristössä, jossa olemme.
Ehkä digitalisaation tulevaisuus onkin meidän analogisten käytäntöjen matkimisessa ja uudelleenmuotoilussa? Onko mahdollista, että kaiken uuden ja digitaalisen ei tarvitse aina siirtyä näyttöruudulle tai pilveen, vaan se voisi manifestoitua arkisissa esineissä? On hyvä muistuttaa itseään siitä, että teknologia kehittyy valtavalla vauhdilla, mutta me ihmiset emme. Teknologia, digitalisaatio ja keinoäly eivät hyödytä ketään, jos niitä ei kehitetä ja käytetä ihmisen tarpeiden, motiivien ja käyttäytymisen ehdoilla.