Kuvasin meidän kerrostalon vintin. Kuvassa näkyy kuinka vuonna 2010 kuivatetaan pyykkejä Helsingin Pihlajatiellä. Eikös olekin aika mielenkiintoista?

Ei minusta. Paska kuva ja helvetin tylsä homma. Kaiken kukkuraksi näin syksyn tullessa pyykitkin kuivuu huonosti. Näpsäsin kuvan kuitenkin. Olihan Signe Branderkin ottanut kuvan joskus 20-luvulla kaivopuiston kuivausalueista.

Olen tässä viime aikoina työni puolesta miettinyt kuvaamista ja siihen liittyvää muistojen tallentamista. Sen kautta olen jäänyt pohtimaan, että miksi ihmiset ovat niin julmetun innostuneita tallentamaan tässä hetkessä tapahtuvat pienimmätkin kokemukset elämästään, mutta siinä sivussa huomattavasti vähemmän kiinnostuneita tallentamaan vielä kaukaisempia asioita?

Ajatelkaapa. Meidän elossa olevat isovanhemmat pitävät hallussaan sellaisia muistoja joita ei kohta enää ole saatavilla. Silti ei ole olemassa yhtä näppärää tapaa tallentaa niitä tarinoita ja viisauksia, joita he omaavat kuin kuvaaminen. Onko kyse siitä, että ihmiskunnalta on jäänyt keksimättä laite tai tekniikka menneiden tallentamiseen, joka oli yhtä mielenkiintoista ja helppoa kuin kuvan ottaminen? Vai onko kyse kuitenkin siitä, että ne asiat ovat jo menneitä. Siitä, että muistot eletetään nykypäivänä tässä hetkessä ja hyvin pienessä aikajänteessä sen jälkeen? Vai onko kyse meidän käyttäytymistavoista – kuvassa pönöttäminen on niin paljon helpompaa kuin mikrofoniin puhuminen saatika videokameralle hymyileminen?

En tiedä, mutta vähän harmittaa. Vielä ei tosin ole myöhäistä. Taidan siis napata iPhoneni ja suunnata kohti mummon ja papan keittiötä. Avaan luuristani iTalkin ja sen jälkeen aloitan keskustelun. Ihan alkuun voisimme keskustella edes menneestä Kikse-koirasta. Sen minä muistan, mutta tyttäreni eivät.